Niin, tanaan kuulin tadiltani, etta mummoni on joutunut/paassyt hoitolaitokseen. Olen tata uutista jo odotellutkin, mutta silti laittaa vedet nousemaan silmille. Tiedan etta tama oli hanelle juuri oikea ratkaisu, mutta silti tuntuu niin... lopulliselle.

Muistan mummoni lapsuudesta sellaisena "elohiirena". Ahkera touhuilija, topakkakin tarpeen vaatiessa (onhan meita lapsenlapsia melkoinen maara). Viime kesana han ei sitten ensin tunnistanut, kun menin kaymaan ja tunnistettuaan ei enaa pahemmin jutellut. Vanhoja valokuvia katsellessa palasi vanha tuttu mummo paikalle. Voi miten onkaan ikava sita...

En tieda ensi kesasta voinko/haluanko menna enaa katsomaan, koska haluaisin pitaa ne muistot hanesta mitka on sielta lapsuudesta. Miksi sita ei muista tai huomaa sanoa niita tarkeita sanoja silloin kun toinen voi ne viela vastaanottaa?

Kunpa voisi olla nyt lahempana tuota rakasta ihmista.