Mika aihe! Paa lyo tyhjaa. En saa ajatuksesta kiinni lainkaan.

Jostain syysta mieleeni tulee vain kolme sanaa: Usko, Toivo ja Rakkaus. En tieda miksi. Taidanpa siis yrittaa noiden sanojen kautta saada purettua taman aiheen.

USKO

En kuulu kirkkoon. En koe, etta tarvitsisin mitaan instituuttia uskoni tueksi. En ole koskaan lukenut Raamattua. Omistan toki Raamatun ja olen joskus sita koittanutkin lukea, mutta en vaan saa luetuksi kokonaan. Omistan myos Koraanin, mutta en ole sitakaan lukenut kokonaan. En silti voi sanoa, ettenko uskoisi Jumalaan. En vain tieda millainen minun Jumalani on. Oikein kovan paikan tullen liitan kateni yhteen ja rukoilen. Pelkaan, etta jos en rukoile, pahin saattaa tapahtua. Jumala kostaa. Mutta onko Jumala sellainen, etta se kostaisi...

TOIVO

Toivon, etta kuoltuani voisin jostain pilven reunalta ohjailla lapsiani, jos meinaavat harhautua oudoille reiteille. Nain joskus tallaisesta untakin ja se jotenkin toi aika rauhoittavan olon itselleni. Toivon, etta saisin elaa pitkan ja rikkaan elaman. En nyt tarkoita rahallisesti rikasta, vaan elaman tuomaa rikkautta. Toivon, etta lapsistani tulisi rohkeita omilla jaloillaan seisovia fiksuja aikuisia. Toivon, etta lapseni myos muistavat minusta aikuisena muutakin kuin vain sen huutavan aiteen.

RAKKAUS

Rakastan miestani niin, etta valilla sattuu. Tiedatteko tunteen, kun joskus yllattain katsoessasi puolisoa, tulee sellainen ihmeellinen pakottava tunne sydamen kohdalle. Silloin on vain tarrattava toiseen kiinni ja pidettava lahella. En nyt tarkoita seksia vaan ihan pelkastaan halattava. Silloin tulee mietittya, etta mita olen tehnyt ansaitakseni taman ihanan ihmisen rinnalleni. Varsinkin, kun valilla kohtelen hanta kuin roskaa. Anteeksi rakas.

Rakastan totta kai lapsianikin. Mutta se on niin erilaista. Tyttareni valilla kysyy minulta, etta rakastanko hanta enemman kuin isaansa. Koita sita sitten selittaa lapselle, etta rakkaus lapsia ja puolisoa kohtaan on niin erilaista... Tyttareni myos valilla kysyy, etta keta lapsista rakastan eniten. Ei lapsia voi laittaa eri arvoon.

Esikoinen on helppo kasitella, joten hanen kanssaan riitelen ehka vahiten. Han puhuu asioistaan (valilla vahan liikaakin, en ihan aina haluaisi tietaa kaikkia juttuja...), mutta kuuntelen ja koitan auttaa/neuvoa jos vain pystyn ja osaan. Han on tunnollinen koululaksyjensa kanssa. Han tekee asioita kauniisti pyytamalla. Elama hanen kanssaan on suht helppoa. Toki valilla on yhteenottojakin, mutta ne nyt kuuluvat asiaan.

Keksimmainen, on perinyt ilmeisesti aiteensa luonteen ja niinpa meilla on ehka riitoja eniten. Meidan taytyy saada ensin pohtia asioita rauhassa omissa oloissamme. Olemme molemmat peruslaiskoja, josta myos sitten tulee yhteenottoja. Mutta kylla han osaa vedella oikeistakin naruista. Han tietaa miten minut saa leppymaan. Silloin tuo tulee viereen ja silittelee. Samalla han katsoo koiran katseellaan ja meikalaisen sydan on taas sulaa. Ja voi miten han on aivan mahtava pienten lasten kanssa! Samoin, kun otan hanet valilla mukaan kesalla toihin kehitysvammaisten kesaleireille - han on niin luonteva! Voisinkin kuvitella, etta han tulevaisuudessa tyoskentelisi jollain hoitopuolella tms.

Nuorimmainen sitten on... TYTTO. Onko muut aidit huomannut, etta tyttojen kanssa jotkut asiat on vaan vaikeempia kuin poikien kanssa? Meilla tama pimatsu on vaan sellainen, etta pitaa joka asiasta olla vaantamassa hirveeta draamaa. Ja voi niita krokotiilin kyyneleita, mita vuodatetaan, jos asiat ei menekaan niin kuin neiti haluaa. Valilla musta tuntuu, etta revin tukan itseltani paasta. Mutta on sitten niita ihaniakin hetkia, kun neiti on saanut drama-queen vaiheen paalta.

Mutta kaikesta huolimatta, on ne vaan kaikki ihania! Yhtakaan en antaisi pois!