Onko rakkaus sita, etta:

* on valmis tekemaan muutoksia elamassaan toisen/ tai yhteisen hyvan eteen?

Jos minulle olisi joku 10 vuotta sitten ilmoittanut, etta tulen asumaan ulkomailla, olisin nauranut. Puhuimme monesti mieheni kanssa, etta jos tallainen tilaisuus tulisi eteen, niin mina jaisin lasten kanssa Suomeen. Sitten kun tilanne oikeasti tuli, hetken mietittyani paatin lahtea mukaan. En voisi olla mieheni urakehityksen tiella (ja ollaanhan me muutkin naista vuosista jotain saatu takataskuumme).

* olisi valmis karsimaan toisen puolesta kaikenlaiset kolhut, mita elama tullessaan tuo?

Lapseni kohdatessa erinaisia sairauksia yms. ajattelin, etta miksi se en ole mina joka tuossa pedissa makaa... Se tunne mika omassa sydamessa silloin on, sita ei voi kuvailla. 

* valvoo yonsa, kun oma rakas ei ole vierella nukkumassa?

Nama viikottaiset Bahrainin matkat kay meikalaisen terveyden paalle. En vaan osaa nukkua, kun toinen ei ole sitomassa mua kainaloonsa. Ok, myonnan, etta valilla mua ahistaa se tiukassa otteessa oleminen. Mutta, nyt kun siihen on tottunut, niin nukkumisesta ei tule yhtaan mitaan, toisen ollessa poissa.

* tuntee syyllisyytta lahes paivittain siita, etta ei ole ollut tarpeeksi hyva vanhempi - tanaankaan?

Olenko ollut riittavasti lasna? Olenko riittavasti tehnyt toita lasteni viihtyvyyden hyvaksi? Olenko tehnyt oikeat ratkaisut lasteni hyvaksi?

* tuntee syyllisyytta sanoistaan tai teoistaan rakkaitaan kohtaan?

Suuttuessa paastan suustani niin usein niita kamalia sanoja, ettei ihme jos toinen valilla epailee rakkauttaan minua kohtaan. Miksi minun on helpompi paastella suustani niita loukkaavia ajatuksia, mutta ne hyvat jaa usein sanomatta?

Tama kirjoitus taisi menna enemmankin nyt tallaiseksi itsepohdiskeluksi. En tieda, taisi menna jotenkin asian ohitse... Jaan nyt pohtimaan asiaa viela lisaa itsekseni ja lasteni kanssa. Jattakaa kommenttia, voidaan jatkaa pohdiskelua yhdessakin.

Lopuksi,

Hyvaa Syntymapaivaa, Rakas!