Ma olen niin onnellinen! Ma voin melkein istua jo normaalisti!!! Jalka koukistuu nyt reilu 20 astetta. Pitka matka viela 90 asteeseen, mutta nyt olen onnelinen tasta vahastakin!

Tanaan ystavani kaytti mut fyssarilla ja kaytiin oikein kahvillakin kaynnin paatteeksi. Oli kuin uudesti syntynyt olo, kun tulin kotio. En ole kaynyt missaan (nyt ei lasketa mukaan sairaalakaynteja) sitten neljaan viikkoon. Voitte kuvitella kuinka nautin ulkona varjottelysta. Meilla on kelit viilenneet niin, etta tanaankin oli vain +10 astetta ulkona. Mutta oli niin ihanaa hengittaa raitista ilmaa.

On muuten hassua kuinka sita pitaa terveytta itsestaan selvyytena. En ole koskaan ajatellut kuinka avuttomaksi voi olonsa tuntea, kun ei saa edes sukkaa jalkaansa. Tanaankin itkea tirautin, kun odottelin ystavaani tuolilla istuen, sukka kadessa. Havetti oikein pyytaa apua, etta saa sukan jalkaan. Palohalytinkin huusi alakerrassa ja mietin, etta helvetti tulipaloko taalla on. Millas hitolla ma pihalle paasen, kun on rappusetkin (asutaan toisessa kerroksessa).

Toivottavasti taman koettelemuksen jalkeen osaisi arvostaa enemman mm. liikkumiskykyaan ja omatoimisuutta - tai mahdollisuutta siihen omatoimisuuteen. Tamakin piti ensin kokea ennen kuin alyaa moista, vaikka olisi voinut kuvitella, etta sen olisi oppinut aikaisemminkin. Olenhan tyoskennellyt kehitysvammaisten kanssa.