Taman rautajalan kanssa kulkeminen keraa kaikenlaista huomiota. Ihmiset kyselevat, mita on tapahtunut. Vastauksen kuullessaan, tunnen olevani kuin suurikin julkkis, sen verran innostuneita/ihmettelevia huokauksia tulee. Taallahan ei todellakaan naiset pahemmin harrastele joukkuelajeja. Muutenkin urheilun harrastaminen tuntuu olevan paikallisten naisten keskuudessa kovin harvinaista. Viela toistaiseksi olen jaksanut ilahduttaa itseani naiden paikallisten jarkyttamisesta (nyt tuli oikosulku... onko tuo lause edes suomea???)

Anyway, taman rautajalan avulla/vuoksi olen saanut uuden tuttavuuden. Tama herrasmies on nyt ottanut ilmeisesti elaman tehtavakseen saada mut kuntoon! Hanella on joku ystava, joka on laakari ja minun nyt ehdottomasti pitaisi menna kaymaan hanen kanssaan tapaamassa tuota ystavaa. Eilen iski kuitenkin arkuus. En uskaltanut lahtea. Aamusta ensimmaisena tuli tekstiviesti sedalta ja kyseli vointiani. Ja iltapaivasta tapasin hanet jalleen ja han oli edelleen kovin huolissaan voinnistani ja lupasin, etta huomenna mennaan! Voi kuinka ilahtunut han olikaan. Itsekin tulin jotenkin vakuuttuneeksi hanen aidosta hyvantahtoisuudestaan ja hei... eihan noita kasvoja voi edes pelata, vai mita??? Eikos olekin sympaattisen nakoinen kaveri?

Nain siis jatkuu elamani rautajalkani kanssa...