Miten olen muuttunut naina viitena vuotena, jotka olen Suomesta poissa ollut (joo, olen ollut kesaisin).

Muistan, kun mies eraana kauniina paivana varovasti kysyi mieltani Intiaan muutosta. Ensi reaktioni oli, etta mene yksinasi. Pari paivaa mietittyani, olin valmis lahtemaan mukaan. No, se lahto peruuntui ja muuttui kuukauden sisaan Iraniin. Poikien sanoja lainatakseni: "alkaahan ne molemmat I kirjaimella, joten ihan sama..."

Iraniin lahti ujo, arka ja ennen kaikkea naivi kolmen lapsen aitykka. Siperia opetti melko nopeasti ja ehka turhankin rajulla kadella. Onneksi niista vastoinkaymisista paastiin ylitse. Vaikka valilla jo mietittiin, pitaako lasten kanssa lahtea takaisin.

Iran avasi muutenkin silmani. Opin mm. etta naisen asema ei ole ihan joka paikassa samanlainen... Ja ne julmuudet mita siella kuuli ja nakikin. Osaa jollain lailla arvostaa tietynlaista lansimaalaista ihmisten arvostusta (saakohan tasta taas kukaan mitaan tolkkua...).

Intiaan puolestaan lahti nainen, joka kuvitteli nahneensa jo kaiken. Rintaronttinkilla kailotin ihmisille kuinka kulttuurishokki ei tule iskemaan paalle! Kuinka tyhma sita olikaan. Sieltahan se tuli ja RYMINALLA! Eika siita ole paasty vielakaan yli ja olen kuitenkin ollut jo kaksi vuotta poissakin sielta. Mutta siella ehka eniten arkuus lahti. Oppi pitamaan puolensa. Valilla vahan vaarallakin tavalla.

Intiassa myos oppi tietynlaisen silmien sulkemisen taidon. Aluksi sita hammasteli kuinka jotkut pystyy elamaan kurjissa oloissa jne. Muutaman viikon jalkeen oppi vaan valinpitamattomaksi. Valitettavasti jokaisen kerjalaislapsen peraan ei voi itkea.

Mitas sitten Kuwait on opettanut? Varmista aina selustasi. Koskaan et tieda kuka "puukottaa" (kuwaitilaisissa en ole tahan tormannyt, muissa kansalaisuuksissa kylla). Toisaalta taas elama on helppoa taalla. Ehka liiankin helppoa. Oppii laiskaksi.

 

Nyt katkesi ajatus... Pitanee tehda jatkokirjoitus joskus, kun se ajatus taas palaa. Blondi mika blondi.

Etta tallaista pohdintaa nain lauantain ratoksi taalta hiekkalaatikolta.