Viime yo meni valvoessa ja aamusta olikin havaittavissa paansarynalkua. Alitajuntaisesti jannitin taman aamuista psykiatrin tapaamista ja siita ilmeisesti johtui unettomuuskin. Ja olihan kaynti. Tahan asti (jos ensimmaista kayntia ei lasketa) on mennyt tosi kivasti. Tanaan sitten pureuduttiin ehka siihen arimpaan asiaan, mista en tykkaisi puhua. Isi.

Isanihan on siis elossa (jos jollekin lukijalle on tullut toisenlainen kasitys). Suhteemme on... ehka hieman monimutkikas. Pienena olin isantytto. Tosin tata muistikuvaa olen ruvennut naina paivina epailemaan. Paallimmaisena muistan kuitenkin, etta kaikki mita tein, isi oli mukana. Toki niihin muistoihin mahtuu ikaviakin asioita, mutta paaasiassa niita ihania asioita.

Tana paivana tapaamme kerran vuodessa. Ja jostain syysta nama tapaamiset aina paattyy itkuun. Ja jotenkin musta tuntuu, etta isi hapee nykyaan mua tms. Surullisinta on se, etta tanaan psykiatri ikaan kuin epaili myos tata samaa. Joka tapauksessa, mun pitaisi nyt kirjoittaa isalleni kirje. Lause paivassa. En tieda mista aloittaa, mita kirjoittaa. En halua loukata hanta. Han on AINA mulle se MAAILMAN PARAS ISI. Pelkaan, kuinka han reagoi, jos taman kirjeen saan aikaiseksi ja viela lahetettyakin hanelle. Mita, jos han katkaisee valit lopullisesti?